=jonkinlainen esijuhannuslistaus kesän ensi hetkien olusista.
Toiset olutillat on enemmänkin mieleenpainuvia. Tuollainen muistijälki aivoihin vaatii joko keskivertoa erikoisemman tai paremman oluen, hyvän opin tai uuden paikan. “Minne mentäis?”-kysymykseen vastasin salamannopeasti ja kummempia ajattelematta just sille välähdykselle kunniaa tekevän luolan. Salama Nation onnistui edellisen kerran mehuilla hurmaamaan niin, että koko kokemus nousi sellasille mielihyvän akseleille, ettei vaikkapa Juova vielä oo moiseen kyennyt loisto-olemuksestaan huolimatta. Kyse ei luonnollisestikaan ole oluesta tai sen laadusta kuin sivuroolissa – ennemminkin tällainen subjektiivinen kolahdus sydämeen iskee vaikkapa jostain sellaisesta uuden kokemuksen kulmasta. Viimeksi Salaman ja Third Moon-kollabon ultimaattisuus omassa päässä avasi ymmärtämään, kuinka huippupanimo Salama todella onkaan noiden moniulotteisten, pehmeiden, vähän vahvempien (ne)ipojen maailmassa. Alkosta löydetty Green Freaks vielä vahvisti kuvaa, joka ei todellakaan nojaa vain näiden tuoreimpien mehujen varaan. Ollaan fanitettu Salamaa jo pitkään just tolla saralla, siksi onkin ihanaa ja vahvistavaa onnistua kokemaan uudelleenrakastuminen ikään kuin aina uudestaan. Hyvän panimon merkki. Ihan parasta, että heillä tap room Helsingissä! Sitten vielä sen kokemuksen ja hetken ja paikan ja seuran ja tuntemusten kolahdettua, loistavan tap room-/baarikokemuksen optimi on siinä. Tottakai myös paikalla itsessään ja tunnelmalla on merkitystä. Tuolla saralla Olarin panimoa voittanutta ei vaan ole. Ehkä siksi Juova on jäänyt vähän varjoon, sillä en IKINÄ valitse Olaria heidän hanoista, kun itse panimo niin hyvän saavutettavuuden päässä.
Tällä kertaa suunnistettiin Salamalle vain tuon mun rakkauden pohjalta eikä tarkistettu hanoja. Se oli virhe. Se, ettei valikoimasta muka löydy mitään kiinnostavaa, on pelkkä vitsi. Tottakai olisi löytynyt. Kyse on just sellasista mielikuvien, hetken haaveiden ja todellisuuden kohtauspinnoista, joilla ei oo mitään tekemistä objektiivisuuden kanssa. Pyytäisinkin niitä oluthanojen takana työskenteleviä hemmoja vähän relaamaan, kun sisään astellaan, mutta “mitään kivaa” ei löydy. Kyse ei välttämättä ole huonosta valikoimasta vaan olutrakastajan intohimoisesta metsästysvietistä, jonka tulee kohdata just sen hetken tarve optimaalisessa kulmassa. Nih. Monissa paikoissa olen saanut kohdata silmienpyörittelyä, mutta kun jos mä oon menossa YHDELLE ja ihan oikeasti YHDELLE, niin kyl maar haluan optimoida sen lasin sisällön silloin mikäli vain suinkin mahdollista. Tai vaikka oisin menossa kahdelle tai kolmellekin. Kyse on kokemuksista.
Salamalla en kohdannut silmienpyörittelyä, mutta silminnähtävän sukua olevan reaktion vaikkapa Konepaja Biergartenissa tässä tässä kuussa. Siellä oli kylmässä ties sun mitä trappisteja, mutta kun ois kesän kunniaksi tehnyt mieli juoda jokin uusi ihana ipa. Otin sitten To Öölin tutun kauppavahvuisan ratkaisun, mutta ei se oikein tyydyttänyt sellaista seikkailumieltä. Vika ei siis ole välttämättäkään baarissa vaan omissa kovissa vaatimuksissa. Ois ihana, ettei siitä tulis niin syyllistä oloa, että sahaa ja sahaa ja sahaa niitä valikoimia, vaan sais ihan rauhassa olla nirso ja tarvittaessa kävellä uloskin ilman, että kellekään tulis paha mieli. Taidan jatkossa tarkistaa kaikkien paikkojen valikoimat ennalta, niin saan niitä hetken täydellisesti kohtaavia tuntemuksia päivinä, jolloin tekee mieli olutmatkailla.
Mutta ihan just kuten reissuilla vaikkapa uusiin kaupunkeihin, myös päänsisäisillä olutmatkoilla se matka koostuu niistä “must”-kohteista, ennalta suunnitelluista tärpeistä, mutta kokemuksen onnistumisen täydellisyys vaatii uusia ja yllättäviä kohtaamisia. Vaikka tuona jo viitattuna iltana Salama Nationissa en harmikseni löytänyt hanasta etsimääni itselle uutta dipaa tai tipaa, tarjosi kylmäkaappi kuitenkin yksinäisen tölkin Garagen keittoa. Ei ollu pettymys.
Mua ärsyttää, kun en osaa paikantaa tiettyjä makuvirtoja. Tässä Garagen Soup-dipassa hyökysi päälle sellanen mun rakastama aito umami. “Aito”-etuliitettä käytän, koska oon käyttänyt tässä blogissa hämäävästi tuota viidettä makukategoriaa myös kuvainnollisessa merkityksessä ikään kuin jonkin kuudennen aistin kaltaisen sanoinkuvaamattoman kokemuksen kuvailussa. RAKASTAN tota konkreettista umamisuutta. Ile luonnehti varmastikin tuota samaa makua “makean ja suolaisen liitolla”, mutta tuo yhdistelmä jättää vielä vajaaksi. Ihan kuin joku ois lorutellut keittoon vähän sitä itseään eli natriumglutamaattia. Ei oo salaisuus se, että mun mielestä glutamiitti on kuin dynamiitti. Olin nuorempana koukussa Vegeta-mausteseokseen just sen riippuvuuden vuoksi, mitä natriumglutamaatin lisääminen ruokiin tarjosi. Nykyään käytän usein kotona aterioidessa hiivalastuja (oluthiivalastuja <3) tuomaan samaa efektiä. Pastan päällä pippurin, valkosipulin ja vaikkapa avokadon kanssa ihan taivaallista. Korvaa parmesania jollain tapaa kans. Hyvä höyste vegaaneille siis.
Sitten! Just niinku matkoilla haahuillessa parasta on ne ekat puraisut täysin uusista kokemuksista, illan kruunasi uusi tuttavuus Bart. Bart on siis jonkinlainen taidenäyttelyitä baariympäristössä järkkäävä, taiteen kautta profiloituva olutkuppila. “Just sun juttu”, tiivisti Ile. “Nooh, enpä nyt tiedä vielä sanoa vain tollasen kuvailun pohjalta”.
No, nyt tiedän. Ja sanonpa vielä sen, että parasta paikassa oli se intiimi tunnelma. Vaikka koko paikka ois ihan tyhjä, sinne ois yhtä tunnelmallista ihtahtaa oluselle. Tai vaikka se ois ihan täys, ne pöydät oli jotenkin hirmu kivasti sinne ripoteltu rytmiikaltaan, mitä tietenkin ohjasi myös seinät. Tila oli kompakti. Seinillä Konsta Ojalan grafiikkaa ja hanassa Omnipollon ja Stigbergetsin kollabo, UNO 2. Olin räjähtää onnesta jo siinä vaiheessa, mutta lopulta ihan parhaaks kruunuks osoittautui se, että Ile ei ottanutkaan samaa juomaa (vaikka mä olin ihan että kamooooooooon, et voi tätä ohittaa!). Ile otti Mallasseppien Way of the TIPAN, ja voi jumpe että oli opettavainen kokemus juoda noita kahta rinta rinnan. Mä oon ostanu joskus Mallasseppien kauppavahvuisia neipoja, ja ne on ihan vähän kirpasseet siitä sydämen kolkasta, jonne ennakko-oletukset syvästä rakkaudesta on asettuneet. Mutta tämä! Oli! Ihanata! Ja asetti Mallassepät uusien ennakko-odotusten uudelleentäyttäjäksi. Mulla oli hetkiä, kun en osannut pistää näitä kahta järkkään ees, mutta kyllä se Uno sitten ohitteli kuiteskin koska tarjosi useampia vivahteita.
Olin niin taivaissa ja kuissa, joten ihan puissa, kun en saanut analyysikirjoittaa siinä ihan heti paikalla. Tuosta syystä päädyin samaan ratkaisuun kun kakskymppisenä jouduttuani pulaan unikirjan kirjoittamisen kanssa. Aivot alkoi muistaa yhä tarkemmin unia kun niihin kiinnitti huomiota. Heräilin uniini useampaan otteeseen yön aikana, joten jotta aamulla edes jotain muistaisin, aloin lähetellä itselleni tekstareita öisin avainsanojen kanssa. Sitten koitin noiden avainsanojen pohjalta muistella unia, ja kyllä auttoi, vaikka auttamatta siinä katosi sitten jotakin kokonaisuudesta. Nyt näpyttelin pikkuhiprakassa itselleni tekstiviestin Uno kakkosen ja Way of the TIPAn eroista. Never mind kirjoitusvirheet ja sekavuus. Tän oli tarkoitus toimia itselleni raakaluonnoksena, joten en yhtään jaksanu korjailla mitään :D. Kaiken läpinäkyvyyden kunniaksi , here it is. Samana iltana nautittu, jo läpikoluttu Garage mukana kuvioissa.
Tätä tekstaria siis EI pidä lukea kuin pyhää totuutta. Itse itselleni näpytellessä toki tärkeintä on varmistaa, että avainsanat bongattuani, tiedän itse mihin olen viittaillut. Tuon hauskan ja oudon vetisyyden Garagessa olin jo ehtinytkin unohtaa. Juoma oli jännä justiinsakin tuosta syystä. Umamisuus oli vahvaa, mutta samalla se runko tuntui jotenkin kepoiselta ja vetiseltä. Tykkäsin, ei siinä. “Sama pohja” tuossa viestissä ei tietenkään tarkoita konkreettisesti juuri sitä vaan jonkinlaista suutunnun ja perustan samankaltaisuutta Unossa ja The Way Of TIPAssa. Edeltävässä oli enemmän makeutta joka rakentui myös klassikon “fazeriinaisuuden” kautta. Jälkimmäisessä taas vertailussa tuli esiin enemmän sitruunaa, pientä “umamisuolaa” kuten vahvemmin tuossa Garagessa, ja jälkimakuna sokeri. Olen nyt käyttänyt enemmän sanoja kuvaillessani Mallasseppiä, ehkä kuvittelin muistavani paremmin Unon tai että tuo fazeriinaisuus avaisi eteeni ajatusketjun, jota valitettavasti näin lähes kahden viikon kuluttua en kyllä muista.
Välispiikissä ennen vimppaa kuvaa Juovasta, mainitsen Lintsillä litkityn Mattsonin ipan. “Onko toi joku pienpanimo?”, multa kysyttiin. No, etiketti palasti tuon Mattsonin olevan Hartwallin alainen eli pienuuden voisi itsessään kyseenalaistaa. Muistan lukeneeni tuosta Mattsonista -joskus jostain- mutta ohi on hulahtanut kuten myös tähän asti kaikki kokeilut kyseisen “pienpanimon” tuotannosta. En varmaan jatkossakaan tule valitsemaan, jollei just kokeilunhalu ohjaa tilanteissa, kun ison panimon slotti eikä hirveesti valinnanvaraa. Tuo nimenomainen ipa oli aika vetinen eikä hirveästi puraissut.
Maanantaina pistäydyttiin Juovassa. Yläkuvan tölkki ja lasin sisältö EIVÄT EDUSTA SAMAA KOKEMUSTA. Tölkki on tietenkin kuori Etkon viime vuoden SPO:n parhaalle ipalle, Everytime We Touch. Tumma olut siinä vieressä on Amundsenin klassikkopeistrien sarjasta Dessert In A Can. Oon kyseisistä oluista kirjoitellut täällä blogissakin kattavasti, tämä nimenomainen jää vaille tarkempaa sisältöä, sillä unohdin räpsäistä kuvan nimestä ennen poistumista. Jäi myös täppäämättä. Ihan OK pastry. Ei enempää eikä vähempää.
Mitä muuta vähän aiheen vierestä? Mun on ollu kamalan vaikeaa orientoitua kesään. Puhun koko ajan “ensi kesästä” kun tarkoitan tätä hetkeä nyt. Positiivisena puolena voi kai pitää sitä, että kaikki suunnitelmat eessä päin. AURINKO PAISTAA JA KESÄ ON TÄÄLLÄ.
Okei, kai mä tajuun. This is it!
Oluenfiilistelyblogi 